POLIOTARINOITA
Runotytön tarina
Älä itke, isä - kyllä minä paranen
Sairastuin polioon seitsemänvuotiaana vuonna 1955. Perheeseemme kuului äiti, isä, isoäiti, isoäidin apulainen ja kaksi veljeä, myöhemmin syntyi sisko. Perheestämme ei tiettävästi kukaan toinen sairastunut.
Sairaus alkoi syyskesällä kovalla päänsäryllä. Olin naapurissa kylässä leikkimässä lasten kanssa. Oli juuri leivottu kalakukkoa. Sitä tarjottiin kaikille, sekä vieraille että perheen omille lapsille. Tuntui, että sen seurauksena tuli huono olo ja kauhea kipu päähän. Kotona itkin päänsärkyä koko seuraavan yön. Äiti hieroi hiljaa päätä ja lohdutti.
Aamulla minut vietiin sairaalaan. Isä kantoi, kävely oli minulle liian vaikeaa. Sairaalassa minut laitettiinsuureen sairaalasänkyyn käytävän päässä olevaan eristyshuoneeseen yksin. Nukuin, enkä paljon muista tapahtumista.
Iltapäivällä vietiin lääkärin huoneeseen ja kerrottiin, että otetaan jokin koe. Istuma-asentoa valmisteltiin kauan, selkä oli laitettava pyöreäksi ja hoitajia oli pitämässä kiinni. Pistos selkään lienee ollut selkäydinpunktio. En jaksanut edes itkeä. Siitä päivästä alkaen tunsin hoitajia ja lääkäriä kohtaan pelkoa. Monissa tilanteissa oli ensimmäinen ajatukseni, että mitähän ne nyt aikovat minulle tehdä.
Kulkutautisairaalassa- hengityshalvaus lähellä
Vanhemmat kertoivat, että minut viedään Rovaniemelle sairaalaan. En olisi halunnut lähteä. Isä lohdutti. Äiti toi kotoa pienen ruskean laukun, johon oli laittanut rahaa ja henkilökohtaisia tarvikkeita. Sanoi, että rahalla voit ostaa jotain itselle. Ambulanssiin mukaan sai lähteä vain terveyssisar, ei vanhempia. Kerrottiin, että Rovaniemellä ei ole tilaa keskussairaalassa, on mentävä kulkutautisairaalaan. Sinne terveyssisar minut vei. Ihmettelin, kun hän kävi välillä kaupungissa asioilla ja tuli sitten takaisin minun luo. En edes kunnolla tuntenut häntä. Äitiä oli ikävä.
Kulkutautisairaala oli pieni talo, siinä oli naisten ja miesten ”sali”. Naisten saliin mahtui kolme sänkyä, oven lähelle laitettiin minut nukkumaan. Huoneessa oli pieni pöytä, kaksi tuolia ja seinällä hyllyllä radio. Oli kaksi ikkunaa, toisesta näkyi rautatie, joka oli talon ikkunoita huomattavasti korkeammalla penkereellä. Vuoteesta näin ikkunasta ulos penkereelle ja ihmettelin junaa, joka kulki sairaalan ohi.Vietin alkuun aikaani pelkästään sängyssä. Nukuin ja katselin kirjoja. Muistan yön, jolloin minun ei annettu nukkua rauhassa. Olin kovasti väsynyt, mutta minut herätettiin vähän väliä. Olin siitä hyvin kiusaantunut. Nukutti. Äiti kertoi joskus myöhemmin lääkärin kertoneen, että sinä yönä oli minulle suunniteltu kurkkuun avanteen tekemistä. Lentokone oli tilattu Helsinkiin sairaalaan viemistä varten. Hengitykseni oli ollut vaikeaa ja arveltiin minulle tulleen hengityshalvaus. Lääkäri oli lisäksi kertonut äidille, että kävi vähän kummallisesti ja hengityshalvaus ikään kuin palasi takaisin.
Mielenkiintoista seuraa ja ensiaskeleet
Huoneeseeni tuotiin toinen poliopotilas, nuorempi tyttö kuin minä. Alkuun hän itki kovasti. Mutta ajan oloon meistä tuli hyvät ystävät. Oli mukava kun oli seuraa. Eräänä päivänä minulle sanottiin, että huomenna on noustava sängystä ylös. En ymmärtänyt miksi. Se oli näet tosi vaikeaa. Istuminenkin oli hankalaa. Seuraavana päivänä minut vain nostettiin sängyn viereen seisomaan. Sitäkin piti harjoitella. Sen jälkeen oli sängystä noustava usein. Nostettiin seisomaan, onneksi sain pitää kiinni sängystä, muuten olisin kaatunut.
Eräänä päivänä sanottiin, että nyt pitäisi opetella niiaamista, oikein hoviniiaus, jossa sekä niiaus että kumarrus on tehtävä yhtä aikaa. Se kehotus tuntui minusta kiusanteolta. Jouduin harjoittelemaan niiausta tosissani monta päivää, ja alkoi se hiljaa onnistua. Samalla jo kehotettiin ottamaan askeleita, sängyn päistä sai pitää kiinni. Ensimmäisenä päivänä oli otettava yksi askel, toisena oli jo lisättävä kahteen. Se oli vaikeaa. Meni kauan aikaa ennen kuin pääsin ikkunan luo. Sinne oli pitkä matka, kolme sänkyä vierekkäin, mutta ne eivät olleet aivan rinnakkain. Se oli hankalaa.Pelottavasti eristyksissä
Huonetoverini Lea oli virkeämpi lapsi kuin minä. Hän käveli ja puuhaili kaikenlaista huoneessamme. Lea oli sairaalassa vain lyhyen aikaa, suurimman osan ajasta olin huoneessa yksin.
Usein kuuntelin radiota. Kello kahdentoista lyönnit ja mietelause - ohjelma jäivät mieleeni. Se tuli joka päivä. Kerran päivällä yksin siinä maatessani kuuntelin radiota ja mieleeni muistui isoäiti. Hän oli käyttänyt minua usein kirkossa, puhunut minulle Jumalasta ja opettanut rukoilemista. Nythän minulla oli aikaa vaikka rukoilla, ajattelin. Ja rukoilin. Pyysin, että päästä sinä Taivaan Isä minut kotiin täältä, kun on niin kovasti ikävä äitiä.
Eräänä päivänä kerrottiin, että äiti on tulossa sairaalaan minua katsomaan. Se oli ihmeellistä. Mutta ei hän saanutkaan tulla huoneeseen, minun luo. Makasin sängyssä huoneessani. Äidille laitettiin tuoli huoneen ovelle, eteisen puolelle, mistä hän juuri ja juuri näki minut. Hän ei saanut tulla lähelle minua.
Tunsin, että minussa oli jotain aivan kauheaa. En tiennyt mitä, mutta sen täytyi olla jotain aivan hirveää, kun ei edes oma äiti saanut tulla lähelle. Siinä hän sitten istui tuolissa toisessa huoneessa, katsoi minua ja lähti. Olin taas yksin. Kotiin oli ikävä. Itkin.
