POLIOTARINOITA
Lasten oma maailma kuntoutuslaitoksessa
Meitä lapsia oli eri ikäisiä naistenosastolla useita, ehkä kymmenen. Tiedettiin, ketä leikeissä oli uskottava, ketä ei. Harjavaltalainen tyttö kävi pienempien päälle aina heti kun suuttui. Hän repi hiuksista, potki ja löi aivan surutta. Hän oli suurempi ja lihavampi, voimakas tyttö. Yritimme joskus kertoa hoitajalle. Eivät he ehtineet meidän leikkejä valvomaan. Opimme varomaan harjavaltalaista.
Poikien kanssa oli mukava leikkiä. He asuivat miesten osastolla alakerrassa, mutta tytöiltä oli ankarasti kielletty alakertaan meneminen. Joskus kuitenkin olimme siellä, jos salaa uskalsimme. Kimmo oli vähän vanhempi kuin minä. Ihailin häntä kovasti. Hän uskalsi laskea portaiden käsikaiteet ylhäältä alas saakka, eikä pudonnut.Sunnuntai-iltaisin soittivat vanhemmat kotoa osaston käytävällä olevaan puhelimeen. Siinä seisoin ja kuuntelin suuresta puhelimenluurista, kun äiti tai isä kertoi, mitä olivat kotona tehneet. Kysyivät kuulumisiani. Ei minulle mitään kuulunut. Tuli kova ikävä.
Sunnuntai-iltaisin kaikki naispotilaat ja tytöt kokoontuivat yhdessä osaston ruokasaliin iltapalalle. Saimme teetä ja ranskanleipää tai näkkileipää. Ruoka ei minulle yleensä maistunut hyvältä. Usein oli aivan kuin pala kurkussa. Ranskanleipä olisi ollut mieleen. Mutta sitä eivät hoitajat luvanneet syödä kuin yhden viipaleen. Kerran taas olin hakemassa toista ranskanleipäviipaletta, kun aikuiset huomasivat sen. He alkoivat äänekkäästi puhua ruokailuistani, moittivat minua ja käyttäytymistäni. Että vielä toinen leipäpäla! Sen seurauksena sain lääkelasin pöydälle joka päivä, melkein täynnä kalanmaksaöljyä. Ei olisi pitänyt pyytää leipää!
Kuvottava lääkejuoma
Koulusta paluumatka oli kurja. Jo matkalla muistui, että kuntoutuslaitoksella omassa huoneessa on odottamassa pöydällä lääkelasi. Siinä oli pohjalla kalanmaksaöljyä ja pinnalla jotain mustaa nestemäistä lääkettä (ehkä rautaa tms.). Melkein täysi lääkelasi! Koko koulumatka kului sitä pohtiessa, miten saan sen ryypättyä. Niin pahalta se maistui, että ei mikään maailmassa tuntunut pahemmalta rangaistukselta kuin se, että on omaan suuhunsa kaadettava ne lääkkeet. Kerran keksin kokeilla, että jos käytävällä ei näy ketään hoitajia, saattaa ehkä ehtiä kumauttaa koko lääkelasin sisällön huoneessa olevaan käsienpesualtaaseen ja paljon kuumaa vettä päälle. Tämä olikin mielestäni maailman paras idea! Aloin tehdä sitä joka päivä. Lasten tekemisiin ei kuntoutuslaitoksen hoitajat juuri ehtineet puuttua.
Sikotauti eristyksessä
Eräänä päivänä leikeissä tunsin korvien alustan tulevan kovin kipeiksi. En voinut muuta kuin mennä kertomaan hoitajalle. Sen seurauksena minut laitettiin omaan huoneeseen, eristykseen, yksin. Sanottiin, että se on sikotauti.
Useita päiviä, ehkä viikkoja olin huoneessa yksin. Vain hoitaja sai käväistä huoneessa. Hän pukeutui eristysvaatteisiin ja käväisi nopeasti tuomassa ruoan pöydälle. Sanoi, että kaikki on syötävä. Kurkku oli niin kipeä, että kaiken suuhun paneminen tuotti kovaa tuskaa. Silloin muistan ajatelleeni, että jos äiti tietäisi, miten paljon kärsin täällä, hän tulisi varmasti hakemaan minut kotiin. Tuntui iäisyydeltä se aika, minkä jouduin olemaan eristyksessä, yksin.
Tervehdyttyäni pääsin toisten lasten mukaan. Saimme leikkiä rauhassa lasten potilashuoneissa, juosta väliin ja huutaakin saatoimme. Aikuiset kävivät joskus komentamassa, että hiljempaa on oltava. Kesällä toisinaan menimme läheiselle kalliolle, siellä oli upeita paikkoja, missä leikkiä. Lähimetsässä, kuntoutuslaitoksen päässä ihmettelimme, kun joku aikuinen kertoi, että siihen on tulossa tie ja metsä kaadetaan pois. Emme silloin sitä uskoneet.
Jumppaa ja uima-allas
Koulun jälkeen oli ehdottomasti mentävä heti alakertaan jumppasaliin. Siellä lääkintävoimistelija oli valmiina aloittamaan päivän kunto-ohjelman. Liikkeet olivat joka päivä melkein samat ja jumppa kesti noin puoli tuntia. Ehkä samat liikkeet olisi voinut tehdä kotikylälläkin, ehkä ei!
Aivan aniharvoin pääsin kuntosalin uima-altaaseen. Se oli Suuri Kokemus! Olin opetellut uimaan joessa jo pienenä veljien ja kavereiden mukana. Olin ollut jo uimakoulussakin, joka järjestettiin joen rannassa. Usein oli kuitenkin sattunut niin, että oli liian kylmä ilma eikä voinut mennä veteen. Uimakoulussa tehtiin rannalla sammakkoliikkeitä ja muita uintiliikkeitä. Luultavasti osasin siis jo uida. Mutta ei sinne kuntoutuslaitoksen uima-altaaseen päässyt kuin joskus, harvoin.
Saunaan pääsimme sen sijaan joka viikko. Saunassa oli joskus pesijäkin ja kerran hän kysyi minulta, että onko vesi sopivan lämpöistä. Vastasin, että on oikein passelia (sopivaa). Hän alkoi sitä sitten ihmettelemään, että mitä sekin tarkoittaa. Ja minä ihmettelemään, että mitä täällä pitäisi sanoa, kun eivät puhetta ymmärrä.
Saunassa näin kerran elämäni ensimmäiset Jaffa-limsapullot, niitä sai sieltä ostaa. Minullekin oli äiti lähettänyt rahaa melkein joka kirjeessä. Kerran yritin sitten ostaa Jaffaa, mutta ei minun rahojani löytynyt mistään. Tiesin, että olin laittanut ne oman huoneen, laatikkoon, pieneen lompakkoon, mutta tyhjä oli. Ja minkäs teit! Jaffan ostaminen jäi.
Usein tunsin, että en osaa täällä toimia oikein, mutta en tiennyt, mitä pitäisi tehdä, ja mitä osata. Ei ollut aikuista, kuka olisi neuvonut tai ymmärtänyt. Jos menin kertomaan jollekin hoitajalle asioistani, he moittivat. En sitäkään halunnut. Oli parempi olla hiljaa ja huomaamaton.
Kiehtovaa glamouria
Kuntoutuslaitoksen toisessa kerroksessa, naisten osaston huoneessa 13 asui rouva Lagerström. Yritimme alvariinsa kurkistella siihen huoneeseen, miltä siellä näyttää. Ei kukaan meistä kunnolla onnistunut. Silti kerroimme toisillemme tarinoita, mitä kaikkea hienoa ja kaunista siellä on. Uskoimme itsekin niihin tarinoihin. Siellä täytyi olla jotain aivan erikoista, koska usein kuulimme sieltä iloista juttelua ja nauramista.
Sitten näimme sieltä tulevan useita hoitajia ja saattoipa lääkärikin tulla siitä samasta huoneesta. Joskus taisi tupakan tuoksuakin sieltä vähän lehahtaa käytävälle. Säännöllisesti, joinakin päivinä siihen huoneeseen meni pitkä, hieno ja kauniisti pukeutunut nainen. Joku lapsista tiesi kertoa, että hän on rouva Lagerströmin tyttö. Sen huoneen täytyi olla ihmeellinen paikka. Olisin halunnut nähdä!
Laulua ja askartelua
Keskiviikkoiltaisin järjestettiin alakerrassa seurakunnan ilta. Istuin siellä kuin tatti joka kerta. Siellähän sai laulaa, virsiä. Puheita en olisi jaksanut kuunnella kun olivat pitkiä - mutta ei niitä voinut välttää, jos halusi laulaa.
Kuntoutuslaitoksen alakerrassa oli askarteluhuone. Siellä sai käydä tekemässä käsitöitä. Se oli minulle mieluinen paikka. Muistan, miten odotimme toisten lasten kanssa askarteluohjaajan tulemista, että pääsimme töihin. Ompelin siellä äidille villahuivin, johon neuloin värikkäillä villalangoilla pienet eriväriset kuviot. Huivin tekemiseen meni kauan aikaa. Isälle tein nahkasta pienen lompakon. Muistan kuvion piirtämisen kostean nahkan päälle. Tuntui vaikealta.
Rottinkitöistä pidin aivan erikoisesti. Valmistin pannunalusia ja leipäkorin. Olin iloinen siitä, että saan viedä ne kotiin tuliaisiksi. Joskus askarrellessa syntyi keskusteluita askarteluohjaajan ja toisten potilaiden kanssa. Kerroin heille, miten ihana koti minulla on.
Vierailuja enon luona
Äiti oli minulle puhunut kotona, että hänen veljensä Hugi-eno tulee minua katsomaan ja vie joskus omaan kotiinsakin. Eno tulikin Paula-tädin kanssa. Eno ja Paula eivät olleet minulle ennestään tuttuja. He kuitenkin ottivat minut omaan kotiinsa joka toinen viikonloppu. Se oli toisaalta mukava, kun sai odottaa jotain tapahtumia, mutta toisaalta eivät he olleet läheisiä aikuisia. Oli opeteltava tuntemaan heidät. Lapsia heillä ei ollut, olin viikonlopun kahden aikuisen kanssa. Joskus he käyttivät minua Paulan sukulaislasten luona kylässä. He halusivat viihdyttää minua. Minä olisin vain halunnut kotiin, en mitään muuta.
Kesäleiri Kolmirannassa
Kesällä meidät kaikki lapset vietiin kuntoutuslaitokselta kesäleirille Kolmirantaan. Siellä oli kymmeniä, ehkä satoja lapsia ympäri Suomea, polion sairastaneita. Lasten ohjattu toiminta oli kiinnostavaa ja lauluja opimme paljon. Kolmirannan partahalla-laulu oli niistä kaikkein mukavin. Leirillä järjestettiin viimeisenä iltana ohjelmallinen iltajuhla. Olin saanut prinssin roolin Prinsessa Ruusunen-laulunäytelmässä. Aikuiset kiittivät minua siitä suorituksesta. Ohjelman esittäjille annettiin pieniä lahjoja. Minä sain kauniin alushameen. Olen siitä yhäkin ylpeä.
Takaisin kotiin!
Leiriltä palasimme takaisin kuntoutuslaitokseen. Kesä oli lopuillaan, oli elokuun loppua. Olin kalliolla leikkimässä, kun minua tultiin hakemaan lääkärin vastaanotolle. Menin lääkärin huoneeseen. Siinä tutkimusta tehdessään lääkäri sanoi, että olemme ajatelleet että voisit lähteä täältä huomenna kotiin. Muistan, miten hätäännyn siitä. Miten minä pääsen, ehtiikö kotiin kirjoittaa siitä kirjettä ja miten äiti ehtii tulla tänne huomiseksi. Lääkäri sanoi, että kotiin on jo ilmoitettu. Olihan se kummallinen tunne.
Olin askartelusalissa ja olin odottanut äitiä koko päivän. Muistan sen, kun minut haettiin. Juoksin. Äiti oli yksin minun huoneessa odottamassa. Puristin äitiä, ties kuinka kauan siinä sängyn reunalla. Olin onnellinen. Muistan, miten äiti talutti minua kädestä, kun lähdimme kuntoutuslaitokselta.
