POLIOTARINOITA
Lähipiirin reaktiot
Polioon sairastumista pidettiin sotavuosina ja sen jälkeen pelottavana asiana. Kerrottiin, että polioon sairastuneet saattoivat jopa kuolla. Jos poliosta kuitenkin selvisi elämään, se yleensä aiheutti joidenkin lihasten halvaantumisen ja vaikeuksia liikkumiseen.
Kun vanhempani vieneet minut heti sairastumisen jälkeen lääkäriin, he palasivat kotiin pelko mielessään. Kotona isänäiti kysyi: ”Mikä sairaus lapsella, oliko polio?” Isä huitoi käsillään isoäidin selän takana ja näytti käsimerkkejä, että ei saa kertoa. Äiti katsoi isää totisena, mietti ja vastasi päättäväisesti: ”Oli se, -polio.”
Isoäiti hätääntyi, alkoi itkeä ja huutaa. Hänen oli hyvin vaikea hyväksyä, että ainoan poikansa perhettä kohtasi näin vakava vastoinkäyminen. Isoäiti kun oli asettanut elämänsä kaikki täyttymättömät toiveet ainoan poikansa ainoan tyttären eli minun harteilleni. Minulle oli silloin jo ammatti valittuna. Pitäisi tulla opettaja, koska isoäitikin on. Isoäidin perintötavarat olivat määrätty minulle. Niistä oli puhuttu minulle usein. Nyt sairastumiseni myötä romuttuivat kaikki toiveet. Vanhemmat joutuivat lohduttamaan isoäitiäkin, vaikka myös heille itselleen lapsen polioon sairastuminen aiheutti huolta ja surua. Eihän silloin vielä ollenkaan tiedetty, minkälaiseksi sairaus kehittyy, eivät sitä lääkäritkään tienneet.
Ajan oloon alkoi näyttää siltä, että polioon sairastunut lapsi ehkä hitaasti toipuu ja saattaa oppia 8-vuotiaana uudestaan kävelemään. Mutta miten tällaisen raajarikkoisen elämä onnistuu, miettivät vanhemmat. Pystyykö hän milloinkaan tekemään työtä? Miten elämässä tulee toimeen, jos ei pysty kunnolla liikkumaan. Mitä kaikkea näistä huolista ja peloista välittyi myös silloin perheemme 8 ja 4 - vuotiaiden veljieni ajatuksiin?Kiusallisia erivapauksia koulussa
Kun olin ollut kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, äiti ja isä hakivat minut kotiin. En kävellyt vielä kunnolla, mutta lääkäri antoi luvan mennä kouluun. Liikuntatunneille hän kielsi osallistumisen. Minusta oli mukava päästä kouluun. Olin toisella luokalla. Välitunnit oli oltava sisällä luokassa tai käytävällä. Sain luvan käyttää opettajien sisävessaa, mikä oli minusta oikein kiusallista. Olisin halunnut olla niin kuin toisetkin oppilaat. Juosta välitunnilla ulkona, käydä ulkovessassa ja leikkiä.
Koulumatkat olivat silloin minusta kaikkein kiusallisinta koko koulunkäynnissä. Äiti tai isoäiti, joka oli ollut 46 vuotta samalla koululla opettajana, saatteli minut kouluun ja koulun päätyttyä haki takaisin kotiin. Ei ketään toista koululaista saateltu kouluun sisälle saakka. Erityisesti pelkäsin portaissa.
Tuntui, että kaikki oppilaat katsovat, kun menen koulun portaita ylös. Portaita oli kuusi ja ne olivat kiviset. En millään saanut nostettua jalkoja kunnolla portaalta toiselle, se oli vaivalloista ja hidasta. Ja voi että se hävetti! Vieläkin tuntuu selässä, että kaikki katsovat kiivetessäni portaita ylös. Pelko erilaisuudesta oli joskus aivan lamaannuttava.
Leikkejä, leikkikavereita ja sisaruksia
Elämä tuntui olevan aivan hyvin. Koulun käyminen sujui, oli kavereita ja kotona oli mukavaa. Joskus tuntui, että veljet joutuivat kärsimään minun vuokseni. He auttoivat vanhempia kotitöissä, mm. kantoivat puita ulkovarastosta sisälle. Minäkin olisin halunnut kantaa, mutta en saanut lupaa. Veljet auttoivat minua monesti, jos en itse pystynyt jotain tekemään. Minua kiusasi se, että vanhemmat kehottivat veljiä auttamaan minua. En tarvitse apua, ajattelin. Vaikka joskus ehkä tarvitsinkin.
Joskus sattui, että kaaduin, mutta en päässytkään omin voimin ylös. Kaverit eivät jaksaneet nostaa, eikä muu auttanut kuin jonkun hakea aikuinen nostaja. Kerran olin yksin tulossa naapurista. Pääsin jo kotipihalle, kunnes tuiskahdin lumeen. Siinä pyörin ja yritin ylös keinolla jos toisella. Ei auttanut muu kuin alkaa huutaa. Ja tulihan se äiti. Tiesi kai jo odotella kotiin. Siitä sitten seurasi, että äiti ei millään halunnut päästää minua leikkimään toisten lasten mukaan.
Eräänä päivänä äiti monien pyyntöjen jälkeen päästi minut kylälle tyttöjen kanssa. Menimme potkurilla. Olin kai liian hidas kävelijä kavereiden mielestä, kun he istuttivat minut potkurin kyytiin. Ja niin sitä mentiin, kovaa vauhtia pitkin maantietä. Liisa oli potkurin pukkausvuorossa ja minä istuin kyydissä. Maantiellä tuli poikia vastaan. Liisa huusi kuin palosireeni ja sitten perään: ”Pois tieltä, täältä tulee sairasauto”. Sekös minua kiukutti, vieläkin harmittaa. Enhän minä mikään sairas.
Toivo kuntoutumisesta
Vanhempiani kalvoi huoli sairastuneen lapsen tulevaisuudesta. Usein he miettivät, miten tästä eteenpäin. Lähimenneisyydessä, muutamia vuosia taaksepäin heillä muistissa olivat sodan tuhot ja menetykset. Ympärillä oli paljon surullisia esimerkkejä, miten vammaisille ja invalideille siihen aikaan yleensä elämässä kävi. Ei ollut sosiaaliturvaa. Oli vaikea hyväksyä, että oman lapsen kohtalo oli vammautua ja jäädä vajavaiseksi.
Vanhemmat olivat ehkä päättäneet että he tekevät kaiken mitä voivat, että lapsi ”paranee”. Sen päätöksen seurauksena he lähettivät minut kotoa epämääräiseksi ajaksi kuntoutuslaitokseen, pitkän matkan päähän, Helsinkiin. He uskoivat ja ehkä lääkäritkin silloin uskoivat, että näin oli parasta minulle.
