POLIOTARINOITA
Tuskalliset jäähyväiset
Eräänä päivänä vanhemmat selittivät minulle, että on hieno asia, että pääsen kuntoutukseen ja tulen aivan terveeksi. Sanottiin, että on suuri etuoikeus päästä Käpylän kuntoutuslaitokseen. Uskoin aikuisia. Kun tammikuussa v.1956 sain kuntoutuspaikan kuntoutuslaitokseen, lähtöä odotettiin kotona iloisella mielellä. Siitä puhuttiin paljon ja lähtöä valmisteltiin.
Äiiti ja isä toivat yhdessä minut Helsinkiin, Käpylän kuntoutuslaitokseen. Muistan sen hetken, jolloin he jättivät minut sinne. Vasta silloin ymmärsin, mitä tarkoittaa, että ”pääsee kuntoutuslaitokseen”. Pyysin äitiä, että älä jätä minua tänne, en halua jäädä yksin. Isä oli jo lähtenyt ja hoitaja jäi pitelemään minua kun äiti lähti. Luultavasti ne olivat elämäni kauheimmat hetket. En ollut ennalta osannut pelätä mitään, vasta siinä tilanteessa tajusin, mistä on kysymys. Itkin katkerasti. Vuosien kuluttua äiti kertoi, että silloin samaan aikaan isä istui eteisen portaikossa ja itki.
Sain huonetoverikseni kuntoutuslaitoksessa rouva Snellmanin. Hän oli vaikeasti vammautunut, puhe oli sekavaa ja täysin käsittämätöntä. Kovasti hän yritti puhua ja mumista, mutta koska en ymmärtänyt, aloin vähän pelätä häntä. Sen menin kertomaan hoitajalle. Minut vaihdettiin toiseen huoneeseen, yksin.
Aamuisin istuin huoneessani ja tein muistiinpanoja. Kirjoitin paperille ylös päivämäärän ja sen, että olen poissa koulusta. Ajattelin, että kun palaan kotikouluun, minun täytyy kertoa opettaja Mustoselle, että olen ollut poissa koulusta. Niin kovasti olin oppinut kunnioittamaan opettajan täyttämää päiväkirjaa. Jokainen poissaolopäivä täytyy näkyä päiväkirjassa, ajattelin.
Käpylässä kouluun
Jonkin ajan kuluttua pääsin kouluun, Käpylän kansakoulun toiselle luokalle. Olin siitä onnellinen. Koti-ikäväkin unohtui aika-ajoin. Käpylässä oli koulunkäynti erilaista kuin kotikylälläni. Eniten ihmettelin sitä, että koulun pulpeteissa ei voinut säilyttää mitään. Iltapäivällä tulivat toiset oppilaat, oli aamu- ja iltapäiväryhmät. Kaikki oppilaiden tavarat laitettiin pieniin pahvilaatikoihin ja laatikot päällekkäin luokan takana oleviin hyllyihin.
Oppilailla oli koulussa mukanaan kotoa tuomiaan leluja. Niitä säilytettiin laukussa sitä varten, että tuntityön lopuksi sai ottaa omat lelunsa ja leikkiä niillä. Tytöillä oli pikkunuket. Minulla ei ollut leluja. Äiti oli laittanut mukaani uusia vaatteita ja monenlaisia henkilökohtaisia tavaroita, mutta ei niitä sitten enää löytynyt, kun olisin tarvinnut. Kuntoutuslaitoksen kaapit eivät olleet lukollisia. Kahdeksanvuotiaana en osannut pitää tavaroistani huolta.
Aino Pelkonen oli tiukka ja toisaalta lempeä opettaja. Eräänä päivänä tunti oli päättynyt ja olimme menossa ruokasaliin ruokailuun, opettaja kutsui minua. ”Anna, tulepas tänne!” Olimme kahdestaan luokassa ja minä pelkäsin. ”Olen ostanut sinulle pikkunuket. Ota ne kouluun aina mukaan. Älä kerro, keneltä olet ne saanut”, hän sanoi ja ojensi minulle kaksosnuket, niin kauniit, etten ollut koskaan nähnyt. Olin aivan ällistynyt. Kiitin, laitoin nuket laukkuuni ja lähdin ruokasaliin.
Kirjoittamisen alkuun
Raittiuskilpakirjoitukset järjestettiin siihen aikaan kaikissa kouluissa ja kaikissa luokissa joka vuosi. Käpylän kansakoulun toisen luokan kirjoitus vuonna 1956 oli minusta mukava. Kirjoitin niin hyvin kuin osasin, kirjoittaminen oli hauskaa. Kilpakirjoitus viipyi oppilaiden mielestä kauan opettajan tarkastettavana. Viimeinkin tuli se päivä jolloin hän palautti ne. Opettaja kertoi kilpakirjoituksista pitkään tunnin alussa ja lopulta hän pääsi asiaan. Ja kertoi, että tänä vuonna kirjoituksen olin voittanut minä. Ällistyimme kaikki.
Yksi oppilaista, Seppo, sanoi kuuluvasti: ”Kylläpä tytön naama venähti”. Pojat nauroivat. Ja minua hävetti. Aivan kauheasti. Olisin halunnut, etten olisi voittanut. Tai että ei olisi tarvinnut istua siinä. Pääsisinpä pois tästä, ajattelin. En kuitenkaan voinut muuta kuin mennä hakemaan Karvakuonot- kirjan, joka oli kilpailun ensimmäinen palkinto.
Sen jälkeen en oikein tuntenut tulevani hyväksytyksi siinä luokassa. Olin arka ja pelokas. Kuntoutuslaitoksesta oli koulussa muitakin oppilaita, mutta meidät oli erotettu koulussa toisistamme. Emme saaneet olla samassa luokassa. Pelkäsivät kai, että tulee järjestyshäiriöitä.
Ystäväni Helena
Yhden hyvän ystävän sain omasta luokasta, Helenan. Hän asui koulumatkan varrella, Elannon talossa Mäkelänkadulla. Joskus koulusta palatessamme poikkeisin hänen kotiinsa käymään. Kerran ollessani siellä käymässä, Helenan äiti antoi minulle omenan. Se oli ihana, punainen omena. Saada nyt aivan oma omena! Se oli ihmeellistä! Helenan äiti oli minua kohtaan ystävällinen ja osoitti hyväksymisensä, mikä ei ollut kovin tavallista laitoslapsia kohtaan. Helena oli minulle usein kaverina välitunnilla. Joskus hän kävi kuntoutuslaitoksellakin leikkimässä.
Koulussa olivat kaikkein ihanimpia ne hetket, jolloin menimme koko suuren koulun kaikki luokat juhlasaliin musiikkitunnille. Salissa ei ollut tuoleja, siellä seisottiin. Vaikka jalkoja väsytti, ei se mitään! Oli aivan ihana laulaa. Näyttämöllä oli piano, jolla opettaja säesti laulut kuuluvasti. Kaikkein ihanin laulu oli Kevät saapui. Opettaja soitti välisoitotkin niin mahtavan kauniisti.
Helsingin sohjoinen talvi
Koulumatkat kävelin yksin kuntoutuslaitokselta. Koulun pihalle tuleminen oli jännittävää, ehtiikö joku huutaa jotain keljua perääni ennen kuin löydän Helenan. Joskus ehti. Helena oli hiljainen ja kiltti kaveri, ei hän kenellekään takaisin huudellut. Oli vain kaverina. Auttoi, jos tarvitsin apua. Kantoi portaissa laukkua ja kulki vierellä.
