POLIOTARINOITA
Kotiinpaluun outous
Kuntoutuslaitokselta kotiin paluu ei ollut niin iloinen takaisin paluu kuin olisi luullut vuoden koti-ikävän ja itkujen jälkeen. Olinkin ikävöinyt siihen kotiin, mistä minut syksyllä 1955 kannettiin pois. Sairaalassa ja kuntoutuslaitoksessa syntyneen koti-ikävän ja hylkäämisen tunteiden seurauksia sain kantaa vuosikymmeniä. Luottamus läheisiin ihmisiin oli mennyt. Yksinäisyys, ikävä ja pelko hyljätyksi tulemisesta olivat minulle koko aikuisiän täyttä totta.
En ollut ikävöinyt sitä kotia, mihin minut syksyllä 1956 tuotiin takaisin, se koti oli aivan erilainen. Kotona olemiseen oli opeteltava, eikä se ollut helppoa. Ei ollut omaa paikkaa kotona, ei henkistä tilaa, ei omaa rauhaa eikä entistä vapautta. Kaipasin johonkin, mutta en tiennyt mihin. Olin itsekin täysin muuttunut, pian 9-vuotias lapsi. Tutut ja koulukaverit nauroivat puhetapaani, helsinkiläistä murretta. ”Miksi puhut niin hassusti”, he ivasivat.
Perässä hiihtämistä
Kävelin nyt paremmin, lääkärin sanojen mukaan olin terve. En kuitenkaan ehtinyt leikeissä toisten lasten mukaan, koska lihasvoimat eivät olleet palanneet. En sitä itse silloin tiennyt. Luulin, että kaikilla on samanlaiset voimat ja olin omasta mielestäni aivan terve. En päässyt kunnolla juoksemaan, mutta se ei paljon haitannut muulloin kuin liikuntatunneilla koulussa.
Hiihtämistäkin harrastin, koulussa oli kaikkien harrastettava, eikä sitä oppilailta kysytty. Koulun hiihtokilpailuissa hiihdin niin lujaa ja nopeasti kuin ikinä pääsin ja yritin vielä vähän kovempaa. Ihmettelin, miksi olen aina kilpailuissa viimeinen. Muistan sen häpeän ja surun tunteen. Miten se voi olla mahdollista kun yritin ja yritin, hiihdin niin kovasti - ja olin siitä huolimatta aina viimeinen. Päätin, että ensi kerralla yritän enemmän ja hiihdän vielä paljon kovempaa. Ja niin teinkin. Mutta se ei auttanut, taas olin viimeinen.
Tänä päivänä minun on helppo tietää, miltä lapsen mielestä tuntuu se raju pettymys, kun yrittää yrittämästä päästyäänkin, mutta ei onnistu. Ehkä tämän vuoksi en ole milloinkaan pystynyt katsomaan urheilukilpailuja televisiosta. Olen liian surullinen kilpailun hävinneiden vuoksi. En pysty iloitsemaan voittajien voitosta, näen vain ne surulliset ja pettyneet urheilijat. Ajattelen heidän kotiinpaluutaan. Tiedän, miltä se tuntuu.Syksyn koulunkäynti alkoi ristiriitaisissa tunteissa. Isoäiti kuoli yllättäen ja pikkusisko syntyi muutamaa päivää aikaisemmin. Isoäidin kuolema oli kotona merkityksellinen asia, olihan isäni hänen ainoa lapsensa.
Koulussakin isoäidin kuolema huomioitiin. Muistan, kun koulun kaikissa luokissa järjestettiin yhtä aikaa hiljainen hetki hänen muistolleen. En tiennyt, mitä minun silloin pitäisi tehdä. Isoäidin hautajaiset järjestettiin koulun juhlasalissa. Olihan isoäiti ollut 46 vuotta saman koulun opettajana. Sen jälkeen kotona jotenkin tuntui, että äidin olo ehkä helpottui, hän sai enemmän sekä henkistä että fyysistä tilaa, eikä tarvinnut enää olla miniä.
Pikkusiskon syntymä oli uskomattoman ihana asia koko perheelle. Muistan vieläkin, miten mukava oli tulla koulusta kotiin. Tiesin, että siellä vauva odottaa ja ilahtuu, kun näkee minut. Lapsi oli kaikille hyvin rakas. Veljeni hoitivat häntä yhtälailla kuin minä.
Toinen lapsuus
Näissä erilaisissa kotioloissa alkoi toinen lapsuus minulle, joka olin ollut polion vuoksi vuoden poissa kotoa. Vanhempien suhtautumisessa näkyi yhä syvä huoli ja myötätunto kasvuani ja tulevaa elämääni kohtaan.
Äiti antoi minulle paljon ohjeita ja neuvoja, miten täytyy elää nyt, kun on sairastanut polion. Hän kehotti minua varomaan kaikkea raskasta liikkumista. Hän kannusti lukemaan, lähetti kirjastoon ja puhui opiskelemisesta. Kotitöitä ei minun saanut tehdä niin kuin veljeni tekivät.
Äiti puki minut lämpimiin vaatteisiin ja sanoi, että se on polion vuoksi tärkeä. Muistan päivän, jolloin koulussa oli terveystarkastus. Tarkastuspäivä oli samanlainen kuin mikä tahansa koulupäivä, eikä siitä ennalta kerrottu kenellekään mitään. Terveydenhoitaja tuli luokkaan ja kaikkien oppilaiden oli riisuttava vaatteensa, vain alushousut sai jättää päällensä.
Terveystarkastuspäivän aamuna äiti oli taas pakottanut minut laittamaan poikien alushousut jalkaani, ettei palele. Terveydenhoitaja kehotti riisuutumaan. Tein sen niin hitaasti kuin pystyin. En millään olisi halunnut riisua vaatteita pois päältäni, pelkäsin kuollakseni, että kaikki näkevät poikien pitkät alushousut jalassani. Pakkohan se kuitenkin oli minunkin hiljaa riisuutua. Ja minä häpesin.
Tuntui, että kaikki katsovat vain minua ja jalassani olevia poikien alushousuja. Yllätys oli suuri, kun terveydenhoitaja puhuikin kaikille ääneen, että onpa hyvä, kun sinulla on lämpimät alushousut jalassa. Niin asia kääntyikin parhain päin, vaikka ei se kokonaan hyvin vieläkään ollut. Häpeällistä se oli, kun pitikin sairastaa polio, eikä voinut edes pukeutua samalla tavoin kuin toiset. Siltä se lapsen mielestä tuntui.
