POLIOTARINOITA

Väinämöinen

sivu 2

sivu 3

sivu 4

sivu 5

 

- takaisin -

- edellinen sivu -

Selviytyjän suora asenne

Siinä se elämä on mennyt hiljalleen. Olen koettanut avoimin silmin seurata elämän menoa ja hymyillyt niille, jotka heti parkuvat kun tikku varpaaseen pistää. Parhaani olen koettanut ihmisenä ja kansalaisena tehdä elämänmenon yhteiseksi hyväksi.
Minua kuulemma moititaan itsekkyydestä, itsekeskeisyydestä ja härkäpäisyydestä. En pidä invalidin arvolle sopivana nuolemista ja köyristelemistä. ”Emme me köyhyyren tähden köykyssä kävellä, vaan ylpeydestä”, sanotaan Pohjanmaalla.
Invalidin on ihmisenä tunnettava myöskin oma arvonsa eikä piinnyttävä ajattelemaan sitä, että minulla nyt ei ole niitä mahdollisuuksia jonkun jäsenen puutteellisen toiminnan takia kuin terveillä ihmisillä.

Ensikäden kokemusta

Meillä on invalidina mahdollisuus arvostella sitä paljon mainostettua sosiaalista turvallisuuttakin kokemusperäisen metodin mukaan. Tietomme on varmempaa kuin niillä, jotka kirjanoppineina järkeisjohteisesti asioita järjestävät. Ja niistä kokemuksista on puhuttava suoraan ja sumeilematta. Kerran puhetilaisuuteni päätyttyä eräs kuulijani, savolainen eukko sanoi: ”Suimi sinä poika vain sanoillasi terävästi; sillä joka ei mieltään pahenna, ei se tapojaankaan paranna.”

Nyt, elämän alkaessa ehtooseen kääntyä, joutuu tarkastelemaan kuljettuja virstatolpan välejä. Monenlaisia kuvia kulkee silmien ohi ja monenkaltaisia ihmishahmoja putkahtaa autereiseen näköpiiriin. Niin, ne ihmiset, veljet ja sisaret ihmi­inä. Kuinka samanlaisia ne ovatkaan vikoineen ja hyveineen. Köyhällä on huoli köyhyydestään ja rikkaalla rikkaudestaan. Armotonta taistelua leivästä, kunniasta ja maineesta. Kyynärpäätaktiikkaa käytetään häikäilemättömästi, jossa vaivainen sotketaan jalkoihin, ellei hän kykene ”pöydälle” kiipeämään.

Vaikeaa se on invalidin elämä, jos sen ottaa siltä kannalta, mutta sanonpahan vain (ilman lohduttajan pahaa sivumakua): "Vaikka ihmisellä olisi tuhannen jalkaa, ei hän ole muuta kuin jalallinen ihminen, ellei hänellä ole henkeä, joka eläväksi tekee."
Kaukana, näköpiirin saavuttamattomissa laskeutuu Laupias Samarialainen aasinsa selästä hoivaamaan särkynein jäsenin ja rauennein katsein tielle uupunutta.

Temppelin hämyisessä silhuetissa vapisevin käsin ojentaa köyhä leski ainoan roponsa vaivaisten hyväksi ... ja hyvin hiljaisena kuuluu itseänsä tuhoamaan valmistuvan atomikauden ihmisen synnyttämän melun keskeltä SUUREN MESTARIN ääni: ”Totisesti minä sanon teille, minkä olette tehneet yhdelle vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle ...”

Rakkaus on kuollut. Eläköön rakkaus keskuudessamme

Väinö Sippari