POLIOTARINOITA
Kontaten kotivainioilla
Synnyin 17 6.1902 maanviljelijän poikana Piippolan pitäjää halkovan Lamujoen rannalla sijaitsevassa kodissa - seitsenpäisen sisarusparven viimeisenä vesana. Äitini kertoman mukaan olin yhdeksän kuukauden vanhana jo kävellyt puuta vasten, kunnes eräänä päivänä sairastuin kovaan kuumeeseen, hädin tuskin siitä hengissä selviten.
Pian huomattiinkin, että molemmat jalkani ja vasen käsi eivät liikkuneetkaan enää. Olin halvaantunut. Lähin lääkäri oli 110 km päässä, eikä sinne katsottu olevan tarpeellista lähteä.
Varhaisilta lapsuusajoiltani kangastelevat muistot. Herttainen äitini otti minut työnsä välissä syliinsä ja hivutteli velttoja jäseniä. Vanhemmat veljeni ja ainoa sisareni kantoivat minua leikkipaikoilleen ja vainioille.
Liikuin. Terveellä oikealla kädelläni vedin itseäni eteenpäin. Opin kiipeämään pitkälle, leveälle honkapenkille. Vasen käsi täytyi vähitellen koettaa saada avuksi. Se vahvistui ja liikkumiseni edistyi. Kuljin kontaten pitkiä matkoja. Kiipesin puihin ja katollekin.
Pian alkoivat ikätoverini kunnioittaa käsivoimieni vahvuutta ja varsinkin, jos riita tuli, katsoivat turvallisemmaksi pysytellä niin kaukana, ettei sormeni saaneet otetta, sillä silloin oli leikki kaukana.Maanläheisiä ystäviä ja elämään valmentajia
Vuodet kuluivat. Kuljin konttaamalla kilometrien matkoja kesäisin ulkosalla. Läheinen jokiranta oli mieluisimpia paikkojani, jonne konttasin pitkää onkivapaa edelläni työntäen ja päivät istuin ahvenia narraten.
Hitaasti, silmät lähellä maata kulkien opin tuntemaan kasvien ja hyönteisten erilaisuuksia ja tapoja. Perhoset, leppäkertut, muurahaiset ja tuhatjalkaiset. Olittepa hyviä ystäviäni. Ette te koskaan huomauttaneet minulle, etten osannut kävellä, ettekä antaneet minulle niitä mieltä pahoittavia nimityksiä, joita naapurin ylimielinen Iikka ja Heikki antoivat.
En kanna teille pojille kaunaa, sillä tehän juuri kasvatitte minut kestämään kaiken sen, mitä elämä on kestettäväkseni asettanut. Ikään kuin aavistitte, etten tule aina olemaan siinä pienessä ympäristössä, jossa ihmisille oli kuin tullut sopimukseksi, ettei minua nyt ainakaan joka päivä saa loukata sillä, että 'Jumala onkin rangaissut minua isieni pahojen tekojen tähden', - kuten termi kuului.
Rattailla opintielle
Niin elämän virta vieri. Olin tullut ikään, jolloin oli ajateltava kansakouluun menoa. Silloin ei ollut koulupakkoa ja vain ”me talollisten lapset” olimme etuoikeutettuja saamaan kouluopetusta.
Vanhemmat veljeni ja siskoni olivat kai ”kovapäisinä” pakotetut lukemaan läksyjään paljon ja ääneen. Vaatimukset olivat kovat sen aikaisessa kansakoulussa. Opin ulkoa heitä kuuntelemalla kaikki läksyt ja kirjat, mutta en itse osannut lukea sisältä, ja siinä se vaikeus sitten olikin. Opin lukemaan suoraan, mutta tavaamisesta ei tullut mitään. No aikanaan sekin taito opittiin ja samoin luistava kielenkäyttö ainekirjoituksessa.
Kulkeminen oli vaikeata. Kesäkelin aikana vei ja haki äitini minut pienillä rattailla kilometrin päässä sijaitsevaan kouluun. Toisinaan naapurin samaa koulua käyvät pojat toivat minut tullessaan koulusta. Talvella oli helpompaa. Pienellä kelkalla ja sauvoilla opin liikkumaan nopeasti ja myöhemmällä iällä liikuinkin näin eri puolilla maata, kuten myöhemmin kerron.
Koululäksyjeni lisäksi luin paljon muuta - kaikkea, mitä käteeni sain. Muistin myöskin toisinaan sanasta sanaan mitä olin lukenut. Ja muistanpa niitä vielä tänäkin päivänä. Sanomalehdistä seurasin politiikkaa ja vedin asioista jo silloin omat päätelmäni ja loin vakaumukseni, jota ei ole tarvinnut ”olosuhteiden” mukaan muuttaa.
Kädentaitoja ja kansalaissota
Opin käyttämään veistä, naskalia ja neulaa, joten kykenen veistämään tavallista paremmin. Pystyin suutaroimaan lapikkaat ja pohjaamaan jalkineet, parsimaan, kutomaan ja virkkaamaan ja valokuvaamaan. Kaikki nämä taidot ovat opittuja lapsuuden kultaisina, toisinaan ehkä pitkäveteisiltä tuntuvina, hetkinä.
Kansakouluaikana syttyi ensimmäinen maailmansota, vallankumous, itsenäinen Suomi ja kansalaissota. Muistan, kuinka keisarin kuva poistettiin luokkahuoneen seinältä. Muistan, kuinka syötiin pettua ja kauran akanoita.
Sain haitarin ja opin soittamaan. Vaistosin myöskin, että jotain oli tehtävä tulevaisuuden hyväksi. Opiskelin, lueskelin ja niinpä muutamana syksynä olin pyrkimässä Haapaveden yhteiskouluun toiselle luokalle, mutta pääsinkin kolmannelle ja aloitin onneeni luottaen.
Kulkemisen tärkeys
Ei ollut invalidipyörää millä kulkea ja hyvät luokkatoverini kuljettivat minua pienillä rattailla asunnon ja koulun väliä. Sallittakoon minun tässä lähettää nykyisin Helsingissä asuville, silloisille luokkatovereilleni maisteri Veikko Lopille ja professori Paavo Haapalalle sydämellisimmät kiitokseni noista ikimuistettavista kyydeistä.
Silloiset vaikeuteni ovat kannustaneet minut uhraamaan kaikki voimani työskentelemään kohtalotovereideni puolesta, jotta edes heille myönnettäisiin kulkuväline, millä voisivat liikkua ja valmistautua tuleviin elämän tehtäviinsä.
Ilman kulkumahdollisuutta oleminen muodostuu katkeraksi kamppailuksi. Onhan samaa, jos terveeltä ihmiseltä sidottaisiin jalat ja sanottaisiin, että kyllä sinä muuten saat olla kuin toisetkin ihmiset mutta et sinä saa liikkua ennen kuin saat työpaikan ja hankit toimeentulon itsellesi.
Niin. Siihen yhteen talveen koulu sitten jäi. Sain maasepän tekemään invalidipyörän ja lähdin haitarini kanssa leipääni etsimään.¤¤’’’
