POLIOTARINOITA
Kontaten sosiaaliministerin pakeille
Olin 34 vuotias. Tammikuussa 1938 kokoonnuimme Helsingissä perustamaan invalidien liittoa, jossa olin edustamassa Oulun Invalidien yhdistystä. Tilaisuudessa tapasin professori F. Langenskiöldin. Sain ajatuksen, että yritän päästä hänen vastaanotolleen ja seuraavana päivänä olinkin viimeisenä jonossa hänen vastaanottohuoneessaan.
Professori kutsui minut sisään. »Hyppäsin» käsieni varaan tuolilta ja konttasin sisään. Professori kysyi: mitä olisi asiaa, johon vastasin, että olen tullut nyt ammattimieheltä kysymään, josko tätä maailmaa olisi mahdollista katsella loppuikänsä hiukan ylempää. Pikainen tarkastus ja professori totesi: Mahdollisuuksia kenties on, kun vain löydetään keinot.
Sain suosituksen ja samana päivänä olin pyrkimässä silloisen sosiaaliministerin K. A. Fagerholmin puheille, jonne eräs ystäväni oli hankkinut minulle puheille pääsyn. Kyllä siinä ovilakeijat pitkistään katselivat, kun konttasin sisälle, sillä tuskinpa siihen aikaan ja myöhemminkään on sillä tavalla kulkien pyritty suurien herrojen puheille. (Silloin ei ollut invalidien huoltolakeja eikä invalidihuoltajiakaan.)
Siinä sitten tiukattiin minulta suosituksia ja papereita, koska muka ministeri ei ota nyt ketään vastaan. En antanut "pikkuherroille" mitään tietoja aikomuksistani ja itsepäisesti jäin odottamaan ministeriä, joka pian kutsuikin minut virkahuoneeseensa ja hetken keskusteltuamme poistuin ”melkein sairaalapassit taskussani”. Matkustin kiireesti Ouluun odottamaan asian kehitystä ja muutaman päivän perästä sainkin sähkeen: ”Hoitopaikka Ortopedisessä sairaalassa, Saapukaa heti”.
Leikkaus ja kainalosauvoille
Viisi kuukautta vääntämisiä, nukutuksia, leikkauksia ja niinpä heinäkuun lopulla pyysin professorilta, jotta saisin lähteä vähän virkistyslomalle.
Molemmissa jaloissani olivat pitkät kipsit ja niiden avulla, sänkyjen välissä olin harjoitellut salaa kävelemään. Pyysin kainalosauvoja ja kaikkien hämmästykseksi kävelin käytävällä kuin vanha tekijä. Muutaman päivän perästä sain tukisidokset.
Jätin sairaalan selkäni taakse. Vaikea se oli ensimmäinen kävelylenkki Ensimmäiseltä linjalta Eläintarhan kautta asemalle. Hiki siinä tuli ja mietin jo, että lähden konttailemaan entiseen malliin. Ainahan vanhat konstit ovat parempia kuin pussillinen uusia. Vuoden perästä oli tarkoitus tulla sairaalaan saamaan jatkohoitoa, mutta siihen se sittenkin jäi.
Kotikuntoutusta
Olin mennyt avioliittoon ja tuli talvisota ja uusia invalideja. Omissa oloissani kuntoutin itseäni siihen kuntoon, missä nykyisinkin olen eikä se olisi enää tullut sen paremmaksi sairaalassakaan. Elämä ulkona on näköjään paljon koloisempaa tallustella, kuin sairaalan parketilla nojapuiden varassa. Siksipä onkin terveellistä päästä siihen sovelluttamaan askeleensa jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, sillä se on jokaisen tehtävä kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, jos mielii tulla omin avuin toimeen.
