POLIOTARINOITA
Yksinäinen käsi tunnustelee, miettii ja muistaa.
Navetan vintin ajosillan alus – lumouksien huone kotipihan avarassa maailmassa. Kiven kolossa liikahtavat käpyäiti ja käpyisä, käpylapsen palasiin yltää kurkotellen juuri ja juuri. Sormet siirtävät kolon kiviovea, sileää, viileää, mukavasti juuri kädenkokoista. Kiinni mennessään ovi tahtoo kostean puolensa ulospäin ja kuivan puolen sisäänpäin. Se haluaa, että kuiva puoli sitten hitaasti kostuu ja kostea puoli kuivuu. Sivummalla katselee iso ja tumma hattukivi, sen reunan alta tukeutuu esiin ruohotukkaa. Käsi silittää.
Vieläkin korkeammalla on toinen kolo, mistä löytyy hienoa hiekkaa, ihanampaa kuin sokeriastian sokeri. Käsi muistelee miten jonkin toisen ihmisen kädet kerran yltivät tuonne valkean hiekan koloon asti. Kimaltavassa mielikuvassa hiekkahuntu putoaa kämmenelle ja valuu hiljaa sormien lomasta alas maahan. Käsi tahtoisi siirtää aarrehiekkaa lähemmäs, alempaan koloon. Kurkotellen voisi yltää, mutta kädet eivät jaksa nousta tarpeeksi korkealle.
Parempi käsi ponnistelee ja putoaa, yrittää ja uupuu – kunnes kivet puhuvat: ”Etusormi voisi nojata mustan kiven keskellä olevaan kuoppaan, kun keskisormi samalla kurkottaisi yläpuolella olevaan halkeamaan, sitten etusormi yltäisi jo kiven yläreunaan…”. Sormet vastaavat kivien kuiskailuun tunnustellen ja kysellen, uskaltaen, luottaen.. . Ne nojautuvat seinämään ja etenevät liikahduksen kerrallaan ymmärtäen yhä syvemmin suunnan ja sen muuttamisen keinoja ja merkityksiä. Kivien ja sormien keskustelu rakentaa mutkittelevan polun valkean hiekan luo. Siellä ylhäisessä kolossa, löytöretken määränpäässä, käsi ja hiekka tutustuvat hiljalleen toisiinsa ja pudottautuvat sitten yhdessä alas.
Sormet jaksavat kulkea matkan monta kertaa. Musta kivenkolo saa uuden, valkean lattian. Kun ilta-auringon säteet taipuvat sillan alle, hiekanjyvät kolon suulla tuikahtavat, ja työstä väsynyt käsi tarttuu käsipariinsa.Tuo hiljaisena odottava ”Kipiä käsi” ei voi itse nousta ja liikkua lainkaan, mutta sen sormet värähtävät auki ja luovuttavat vaaleanpunaisen, sydämenmuotoisen kiven aarteeksi kauniiseen koloon - sykkimään.
