POLIOTARINOITA
Seurakuntalaisen tarina
17-vuotiaana kotiapulaisena kyselin Jumalalta elämäni tarkoitusta, tehtävääni ja luovutin kaikkeni Hänelle – terveytenikin. Huojentuneena sanoin Jumalalle: ”Jos sitten voin Sinua paremmin palvella”.
Muutamien viikkojen kuluttua sairastuin polioon. Kun ambulanssimiehet paareilla läksivät minua viemään, työnajatajani hyvästeli ja itki. Ja minä ihmettelin, oliko se rouva tullut hulluksi! Eikö se nyt ymmärrä, että kyllä Jumala jotenkin tämän asian hoitaa.
Kun kuuden viikon kuluttua pääsin Kulkutautisairaalasta Invalidisäätiölle (melkein vuodeksi), lääkäri hyvästellessään sanoi: ”Kyllä se ihmettä on, että te elävänä lähdette. Kyllä se niin toivottomalta näytti”.
Invalidisäätiöllä olin vielä vuodepotilaana kuukausia. Sairastuin keuhkokuumeeseenkin – olin taas vähällä tukehtua. Onneksi siitä paranin ja voin taas kuntoilla. Selitin lääkärille etten voi täysin liikuntakyvyttömänä lähteä kotiin. Sain jatkoaikaa ja sitten kykenin kainalosauvojen ja lastojen avulla käymään huussissa. Olin reilun vuoden kotona äidin vaivoina ja sitten pääsin kunnalliskotiin pariksi vuodeksi.
Sieltä hommasin itseni ammattikouluun Järvenpäähän. Sieltä löysin myös seurakunnan, jossa minua ei torjuttu, vaan kannettin portaita ylös. Valmistuin nahkatyöntekijäksi, mutta sähköttömässä kotikunnassani en pystynyt työskentelemään.
Toinen vammaiset hyväksyvä seurakunta löytyi kun, muutin sisareni perheen kanssa Kymenlaaksoon. Siellä sain toimia seurakunnan tehtävissä. Minut vietiin autolla kylillekin puhumaan. Pyytämättä lähetettiin renki puita pilkkomaan ja tuotiin hevoskuorma joululahjoja.Kun muutimme sisareni uuden miehen kotipaikkakunnalle, minun kohtaloni huononi, kun en sikäläisessä seurakunnassa kelvannut mihinkään, edes auttamaan konekirjoitustöissä.
Kun olin ollut talven toisella paikkakunnalla opiskelemassa seurakuntatyötä varten, kyseltiin kesällä, miksi minua ei koko talvena ollut näkynyt. Kerroin onnellisena opiskelustani. Kyselijät vaikenivat ja kääntyivät pois. Kun myöhemmin tätä ihmettelin seurakunnan johtajalle, hän vastasi: ”No, pitäisihän sisaren nyt itsekin ymmärtää... Ja mitenkäs sisar on ajatellut sitä työtä tehdä?” ”Takaoven kautta minä pääsen kuulijana, samoin pääsisin työntekijänä”, vastasin. Tiesin hänen tarkoittavan liikuntakykyni huonoutta.
Masennuin ja päätin lopettaa opiskeluni. Ystävä, opiskelutoverini sai minut muuttamaan mieleni. Menin syksyllä jatkamaan ja muutin opiskelupaikkakunnalla olevaan seurakuntaan kun en arvannut, että sielläkään ei vammaisia hyväksytä.
Kun olin menestyksekkäästi opiskellut 3-vuotisen työntekijäkoulun ja yksivuotisen teologisen seminaarin, johon opiskelijoiksi otettiin työntekijäkoulutuksessa parhaiten menestyneitä, tarjouduin seurakunnan palvelukseen mm. antamaan sielunhoitoa puhelimitse. Seurakunnan johtaja vastasi: ”Hmmm... katsotaan nyt jos tarvetta tulee”. Myöhemmin kuulin, että koko ajan päivystäjistä oli huutava pula.
Siinäkään seurakunnassa vammainen ei heidän mielestään ollut muuta kuin ihmeparannusmateriaalia. Masennuin heidän torjunnastaan ja parantumisvaatimuksistaan. Erosin pois porukasta, jossa tunsin olevani vain poistorjuttava seurakunnan häpeäpilkku.
Kun nyt vuosien varrella olen puhunut seurakuntien johtajille vammaisten torjumisesta ja pyytänyt puuttumaan asiaan, minulle sanotaan: ”Hmm... sinä et ole antanut anteeksi. Vammaisiahan me kaikki olemme.” No, pitäisikö minun parantaa ne vammaiset?
Olen jo kerran päässyt seurakuntatyöntekijöiden kokoontumiseen puhumaan siitä, kuinka vammaisiin pitäisi suhtautua ja miten ei, sekä lukemaan väkeviä runojani aiheesta.
Toivottavasti jatkossakin saan tuoda asiaa esille niille, jotka ymmärtävät ja ryhtyvät toimiin asian korjaamiseksi. Omakustanteinen runokirjani ilmestyy kohta, toivottavasti se saa lukijoita.
Kyllä minä nyt todella voin paremmin palvella Jumalaa, tällaisena poliovammaisena, kuin jos en tietäisi, olisi kokenut, miten vaikeaa vammaisten on tulla uskovien hyväksymiksi, tasavertaisiksi ihmisiksi.
Irja Haapiainen, Helsinki
