Hengityshalvaus
Akuutin poliomyeliitin aiheuttama hengitysvajaus toimi alkusysäyksenä hengityshalvauksen määritelmälle 1950-luvulla. Hengityshalvaus ei siis ollut eikä ole lääketieteellinen diagnoosi vaan asiakasmaksulakiin kuuluva määritelmä niille ihmisille, jotka tarvitsevat pitkäaikaisesti kehonsisäistä hengitystukihoitoa. Diagnoosista hengitysvajaus käytetään yleisesti nimitystä hengityshalvauspotilas.
Kun poliomyeliitti, kansankielellä lapsihalvaus, aiheutti potilaalla hengitysvajausta ja potilas jouduttiin siirtämään hengityskoneeseen, oli potilaan asemaa turvattava erillisellä lailla. Suomi onkin ainoa maa, jossa hengitystukihoidosta on säädetty hengityshalvauslaissa.
Lain tarkoituksena oli ja on mahdollistaa hengityslaitehoidossa olevan ihmisen tasavertainen asema yhteiskunnassa ja sairaudesta aiheutuneiden hoitokustannusten kokonaisvastuun sekä kustannusten keskittäminen erikoissairaanhoitoon. Potilaalle hoito on ilmaista.
Eri sairaanhoitopiirit ovat määritelleet eri tavoin hengityshalvausstatuksen saamisen perusteen ja hoidon pääpiirteet. Tämä voi vaikuttaa siihen, että asiakas saattaa saada asuinpaikasta riippuen erilaista kohtelua. Sairaanhoitopiiri voi muun muassa vaikuttaa siihen missä potilas voi asua ja miten hoito järjestetään. Tämä seikka vaikuttaa siihen, haluaako hengitysvajauspotilas hengityshalvaus statusta vai ei. Varsinkin silloin, kun potilaan oikeuksia päättää omasta asumisestaan on hänelle itselleen tärkeää.
Hengityshalvauslaki on laajentunut nykyään koskemaan myös muita potilasryhmiä, hengityshalvaus statuksen saaneista potilaista 5% on saanut sen poliomyeliitin jälkitilan perusteella.